Eräänä iltana vastaanotolleni tuli tyylikäs 35 vuotias Maria. Hän aloitti keskustelun epävarmasti, sanoja hakien ja samanaikaisesti kyyneleet alkoivat virrata pitkin hänen poskiaan. Hän oli suuren tunnekuohun vallassa.
Maria oli työskennellyt nykyisessä tehtävässään muutaman vuoden ajan. Vuosi sitten organisaatio muuttui yrityskauppojen myötä. Hän teki hartiavoimin töitä päästäkseen hyviin väleihin uuden johdon kanssa. Jostain syystä, jota Maria ei ymmärtänyt, hän ei saanut vastakaikua. Hänen viesteihinsä jätettiin vastaamatta kerta toisensa jälkeen.
Surullista, mutta totta: tämä on melko yleinen tarina. Sama teema toistuu usein ilman mitään järkevää selitystä. Sekä tutkimukset että terve järki kertoo, että työntekijän hyvinvointi ja motivaatio on hyväksi niin yritykselle kuin yhteisölle.
Vanhempi ja puoliso tuo työpaikan ilmapiirin mukanaan kotiin, mikä näkyy käytöksessä ja suhtautumisessa toisiin ihmisiin. Toisaalta, vuorovaikutus toimii myös toiseen suuntaan. Kuka voittaa ja mitkä ovat tappiot? Ymmärretäänkö tämä yhteys organisaatioissa?
Olen seurannut neljäsluokkalainen poikani koulunkäyntiä. Opettaja lähettää vanhemmille luokan tekemisistä tarkan raportin viikoittain. Viimeisessä raportissa kerrottiin ryhmätyöskentelystä. Oppilaiden on vaihdettava istumapaikkojaan muutaman viikon välein ja heidän on osallistuttava ryhmätöihin, autettava toisia ja kantaa vastuuta tekemisistään. Oppilaat myös äänestävät ja valitsevat keskuudestaan edustajia erilaisiin tehtäviin.
Koulun opettajat saavat koulutusta valmentamiseen ja mentorointiin. Tämä kuulostaa erinomaiselta sijoitukselta tämän sukupolven valmentamisessa tulevaisuuden työelämään. On yleisesti hyväksyttyä kehittää lasten tunneälyä ja ympäristötietoisuutta.
Olisiko tämä ajatusmalli mahdollista siirtää myös työelämään? Vai olemmeko juuttuneet maailmaan, jossa itsekeskeisesti pidämme itseämme muita tärkeämpinä ja vain voittamisella on merkitystä?
Tämä on monien organisaatioiden kirous. Strategiasta ja arvoista puhutaan paljon, mutta käytäntö on jotain aivan muuta. Puuttuuko johtajuutta, yrityskulttuuria vai onko henkinen niukkuus jo hyväksytty tosiasia?
Maria kertoi ideoistaan, yksityiselämästään ja harrastuksistaan. Hänellä ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa ajatuksiaan. Hänen taistelutahtonsa oli kadonnut eikä hän enää uskonut omiin kykyihinsä. Hän oli stressaantunut, levoton ja täynnä epäilyksiä: asioita, jotka eivät kuuluneet sopimukseen, kun hän aikoinaan aloitti nykyisen työnsä. Hän koki olevansa ammatillisessa umpikujassa, koska hänen työsopimuksessaan oli 18 kuukauden kilpailukieltoehto.
Keskustelimme Marian kanssa. Ensimmäinen askel oli arvioida todellinen tilanne ja resurssit. Arvioimme hänen uskomuksiaan ja asenteitaan. Muutaman tapaamisen jälkeen hän oli itsevarmempi ja rentoutuneempi. Jatkamme vielä tapaamisiamme.
Kirjallisuus tarjoaa paljon tietoa yllämainitun kaltaisista haasteista. Käytännössä neuvojen toteuttaminen ja hyödyntäminen vaatii kuitenkin ammattilaisen apua. Ihanteellisinta olisi ehkäistä tällaisten tilanteiden syntyminen, mutta se edellyttää yrityskulttuurin ja johtamisen kehittämistä.
Kehittämisellä ja muutoksella on suuri vaikutus kaikkien osapuolien kannalta. Sekä taloudelliset että hyvinvointiin liittyvät hyödyt ovat todella merkittäviä.